Sfäärien musiikista tietoiseen Universumiin            (Takaisin)

Seppo Ilkka

Maailmankuvamme on muuttunut ja muuttuu ennen näkemättömällä vauhdilla. Pysyykö henkinen näkemyksemme kehityksen mukana?

Vanhoissa kulttuureissa ajateltiin, että korkeat jumaluudet ja valaistuneet olennot asuivat ylhäällä Taivaassa tai ainakin korkeilla vuorilla. Manalan taas saatettiin ajatella olevan Maan pinnan alla. Luonnollinen tapamme havainnoida maailmaa johtaakin ajattelemaan, että elämme tasomaisella maalla. Kiintotähdet yllä kaartuvalla taivaalla taas näyttävät pysyvän vakaasti omissa kuvioissaan.

Onko Maa litteä?

Vapautuminen Maan litteäksi hahmottamisesta on vaatinut sekä ympäristön havainnointia että ajattelutyötä. Jo Antiikin ajan oppinut Eratosthenes (276 – 194 eKr.) päätteli Maan olevan pallomainen. Hän jopa laski Maan säteen ja ympärysmitan. Tulos ei ollut aivan tarkka, mutta suuruusluokaltaan oikea.

Keskiajalta alkaen lähdettiin Euroopasta löytöretkille rikkauksien ja valloitusten toiveissa. Nämä edellyttivät navigointitaitoa, joka perustui Maan pyöreyden hyväksymiseen.

Tarkat mittaukset osoittivat myöhemmin, että Maan halkaisija navalta navalle on noin 43 km lyhempi kuin Päiväntasaajan kohdalla. Koko halkaisija on noin 12750 km. Nykyaikana on havaittu, että Maan muodossa on lisäksi matalia kuhmuja ja painumia. Poikkeamat litistetystä pallosta ovat suurimmillaan noin 100 metriä.

Maan muoto ei siis eroa paljon pallosta. Kuitenkin esimerkiksi Maata kiertävän satelliitin rata olisi säännöllinen soikio, mutta Maan painovoimakentän kummut ja laaksot aiheuttavat siihen heilahteluja. Juuri nämä pienet heilahtelut ovat auttaneet tarkentamaan tietoamme Maan muodosta. Ne ovat myös merkityksellisiä sillä tarkkuustasolla, jota aikamme digitekniikka vaatii. Suuri osa tiedonvälityksestä tapahtuu tänä päivänä satelliittien kautta.

Tieto Maan pallomaisuudesta ei muuta sitä, että kokemuksemme maailmasta näyttää ”litteältä” Maalta. Meren äärellä saatamme tosin havaita, että saapuvasta laivasta nähdään ensin yläosa ja koko alus nousee vasta vähitellen esiin horisontin takaa. Tätä ilmiötä lukuun ottamatta emme voi kokea Maan pallomaisuutta välittömänä fyysisenä havaintona. Epäilemättä ihmiset eivät ryhtyneet hetkessä uskomaan pyöreään Maahan Eratostheneen laskelmien jälkeen. Maan pyöreys on kuitenkin tullut tähän päivään mennessä todistetuksi varmuudella monin tavoin.

Missä on keskipiste?

Jo antiikin aikana keskusteltiin siitä, onko Maa kaiken keskipiste. Samoslainen Aristarkhos (310 – 230 eKr.) toi esiin aurinkokeskisen maailmankuvan. Hänen kanssaan samalla kannalla oli muiden muassa fysiikkatieteen isiin kuulunut Arkhimedes (288 – 212 eKr.). Idea kuitenkin unohtui ja jäi Aristoteleen (384 – 322 eKr.) ja monien muiden kannattaman maakeskisen käsityksen varjoon.

Aleksandrialainen Ptolemaios (85 – 165 jKr.) selitti planeettojen näennäiset liikkeet tähtitaivaalla toisiaan korjaavien syklien eli kierrosten avulla. Ptolemaioksen maakeskinen järjestelmä oli monimutkainen, mutta toimi tuon ajan havaintotarkkuuden rajoissa.

Vielä keskiajalla ajateltiin, että Maa on kaiken keskus. Ajateltiin, että Maan ympärillä on maakeskiset taivaankannen pallot eli sfäärit kutakin planeettaa varten. Nämä olivat Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Näistä seuraavaksi kuviteltiin pallo, jolla ovat kaikki kiintotähdet. Sen takana ajateltiin olevan Taivasten Valtakunta.

Tähtien ja planeettojen valon kuviteltiin olevan Taivaan valoa, jota loisti taivaallisissa palloissa olevista rei’istä. Pallojen ajateltiin pyörivän Maan ympäri. Ajateltiin, että kuuluu ihanaa sfäärien musiikkia, kun ne hankauntuvat toisiaan vasten. Ajateltiin, että tuossa musiikissa soi Luojan sfäärien harmonia. Ajateltiin, että hurskaat ihmiset saattoivat kuulla sen.

Keskiaikainen eurooppalainen maailmankuva esittäytyy Dante Alighierin (1265 – 1321) suuressa runoelmassa Divina Commedia (Jumalainen Näytelmä). Kolmiosainen teos sijoittaa Helvetin Maan pinnan alle, syvimmän hornan sen keskipisteeseen. Paratiisin taas ajateltiin olevan ylhäällä Taivaassa. Sinne saattoi päästä myös puhdistavan Kiirastulen kautta, mikäli ei ollut liian syntinen. Tällainen kuva yhdistää litteän ja pallomaisen Maan ominaisuuksia. Taivas on ”ylhäällä” ja helvetti ”alhaalla”. Maalla on kuitenkin keskipiste pallon tapaan.

Puolalainen pappi, lääkäri ja matemaatikko Nikolaus Kopernikus (1473 – 1543) osoitti, että planeettojen liikkeet voi selittää aurinkokeskisen mallin avulla. Kuun on kuitenkin ajateltava kiertävän Maata. Kopernikus ilmeisesti tunsi Aristarkhoksen asiaa koskevan teorian. Kopernikus aloitti työn vuonna 1506. Teoriaa koskeva pääteos ilmestyi vasta hänen kuolinvuonnaan 1543.

Sekä katolinen kirkko että Martti Luther vastustivat Kopernikuksen ajatuksia. Kirja liitettiin katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon kuitenkin vasta vuonna 1616, Galileo Galilein tekemien planeettahavaintojen jälkeen.

Saksalainen tähtitieteilijä ja astrologi Johannes Kepler (1571 – 1630) tarkensi aurinkokeskistä mallia ja kehitti Keplerin lakeina tunnetut säännöt. Yksi niistä sanoo, että planeetan rata on soikio eli ellipsi. Aurinko on sen toisessa niin sanotussa polttopisteessä. Näin saatiin parempi vastaavuus teorian ja havaintojen välille kuin Kopernikuksen mallissa. Kopernikus oli ajatellut planeettojen radat ympyröiksi. Aurinko oli kuitenkin jouduttu sijoittamaan hieman sivuun niiden keskipisteistä.

Havainnoilla tarkoitetaan tässä planeettojen sijainteja taivaalla kiintotähtiin nähden sekä niiden nousujen ja laskujen ajankohtia. Keplerin lait voi perustella painovoimateorian avulla, mutta sitä ei vielä tunnettu hänen aikanaan.

Sekä Kopernikus että Kepler joutuivat perustelemaan väitteensä ilman fysiikan teorian antamaa tukea, pelkästään vertaamalla havaittuja tähtien sijainteja niihin, joita eri laskelmat olivat ennustaneet. Tämä on ollut kummallekin suuri työ, sillä nuo erot eivät olleet heidän aikojensa havaintotarkkuuden puitteissa isoja.

Sekä Kopernikuksen että Keplerin mallit olivat aikanaan vallankumouksellisia. Ne vaikuttivat myös henkisiin käsityksiin. Korkeampi voima ei enää ollut olemassa vain suodakseen siunauksensa ihmiselle, joka kuvittelee itsensä keskipisteeksi. Ihminen ja Maa jäivät tavallaan sivurooliin Universumin järjestyksessä. Etsijän ei enää riittäisi selviytyä henkisen tien eettisistä testeistä. Hänen olisi myös löydettävä asemansa kaikkeudessa.

Tarkkoja tietoja planeettojen liikkeistä tarvittiin keskiajalla ja sen jälkeenkin astrologisten ennusteiden tekemiseen. Hallitsijoilla oli hoviastrologeja, joiden tuli laatia näitä. Astronomia eli tähtitiede kuitenkin itsenäistyi ja muuttui vähitellen luonnontieteeksi, jonka tarkoitus ei enää ollut varmistaa ruhtinaiden asemaa valtakunnissaan. Astrologia jäi varsinaiseen tehtäväänsä, erääksi tavaksi yrittää ymmärtää näkymättömän ja näkyvän maailman vuorovaikutusta.

Vastaavaa tapahtui alkemistien yrityksille valmistaa kultaa lyijystä tai muistakin halvoista raaka-aineista. Alkemistien kokeet johtivat tieteellisen kemian syntymiseen. Alkemiassa on korkeammin ymmärrettynä kyse sisäisen olemuksemme puhdistamisesta. Kulta on puhtauden ja viisauden symboli, lyijy edustaa sisäistä rumuutta. Alan harrastajat tulkitsivat kuitenkin alkemistin ohjeiden tarkoittavan kullan aineellista valmistamista ja tekivät kokeita. Mikäli kultaa sattui olemaan heidän käsittelemässään seoksessa, he saattoivat todella löytääkin sitä, jos onnistuivat poistamaan ”epäpuhtaudet”. Tällä tavoin nykyisten luonnontieteiden juuret ovat vanhoissa esoteerisissa opeissa.

Havainnot ja teoria

Tanskalainen tähtitieteilijä, astrologi ja alkemisti Tyko Brahe (1546 – 1601) laati kiintotähtiluettelon, jossa oli 777 tähden sijaintitiedot. Luettelo antoi Keplerille täsmälliset tiedot tähtien sijainneista. Tämä teki mahdolliseksi Keplerin lakien keksimisen. Planeettojen havaitut sijainnit poikkesivat hieman Kopernikuksen laskelmien ennustamista. Keplerin lait selittivät nämä ”häiriöt”.

Brahe havaitsi vuonna 1572 tähtitaivaalla ennen tuntemattoman kirkkaan tähden, jota kutsui Uudeksi Tähdeksi, Stella Nova. Ajan myötä se kuitenkin himmeni. Nykyään tiedetään, että kyseessä oli niin sanottu supernova-räjähdys. 1500-luvulla tämä oli huolestuttava havainto: Tähtien olisi pitänyt säteillä vakaasti Jumalan valoa sellaisina, kuin ne oli aikojen alussa luotu.

Italialainen Galileo Galilei (1564 – 1642) paranteli Hollannissa keksittyä kaukoputkea niin, että se sopi planeettojen tarkkailuun. Tämä avarsi maailmankuvaa suuresti. Planeetat eivät olleetkaan vain pisteitä taivaalla, vaan ne näyttivät olevan omia maailmojaan.

Katolinen kirkko kutsui Galilein vastaamaan inkvisitiolle harhaoppisista ajatuksistaan. Hän selviytyi lyhyellä kotiarestilla, ilmeisesti vaikutusvaltaisten tukijoiden ansiosta. Hänen kirjansa joutui kuitenkin kiellettyjen kirjojen luetteloon vuosiksi 1634 – 1772. Vuonna 1992 paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi Galilein tuomiota. Tuolloin myös Kopernikuksen kirja poistettiin kiellettyjen kirjojen luettelosta.

Englantilainen fyysikko, matemaatikko, tähtitieteilijä, alkemisti ja filosofi Isaac Newton (1643 – 1727) muistetaan painovoimalakien muotoilusta. Keksintö tapahtui hänen opiskeluaikanaan, kun hän oli vuosina 1666 – 1668 maaseudulla ruttoepidemiaa paossa. Julkisuuteen lait tulivat vasta vuonna 1687. Newton ei oikeastaan pitänyt tarpeellisena tulostensa julkistamista. Hän oli sitä mieltä, että kyse oli hänen ja Jumalan välisestä asiasta.

Newtonin lait kuvailevat matemaattisesti voiman vaikutusta kappaleen liikkeeseen ja sitä, miten kappaleiden massat aiheuttavat painovoiman. Hänen kerrotaan alun perin kuulleen idean painovoimasta eräältä toiselta tiedemieheltä. Klassisen fysiikan liikeoppi perustuu näihin lakeihin. Newtonin lait asettivat planeetat, Maan mukaan lukien, Aurinkoa kiertäville radoille. Planeettojen tulevat sijainnit voitiin ennustaa luotettavasti näiden lakien perusteella.

Voitiin myös laskea taivaankappaleiden massojen suhteita. Pienistä ”virheistä”, joita esiintyi havaittaessa planeettoja, voitiin laskea, missä oli massa, joka aiheutti noita häiriöitä. Näin löydettiin planeetat Uranus ja Neptunus sekä pienempiä Aurinkokunnan jäseniä, kuten planetoidi Pluto.

Keskiaikaiseen maailmankuvaan nähden oli tapahtunut valtava muutos. Aika oli kypsä. Jopa uskonnot joutuivat hyväksymään tämän.

Galileon ja Newtonin jälkeen opittiin valmistamaan yhä parempia välineitä tähtien havaitsemiseen. Saatiin näkyviin yhä kaukaisempia kohteita. Opittiin ottamaan vastaan informaatiota, jota tuli muillakin kuin näkyvän valon aallonpituuksilla. Opittiin analysoimaan säteilyjen spektrejä, ja arvioimaan niiden perusteella valonlähteiden laatua.

Klassisesta tieteestä uusiin käsityksiin

Newtonin liikeoppi hallitsi fysiikkaa kunnes Albert Einstein (1879 – 1955) esitti erityisen suhteellisuusteorian vuonna 1905 ja yleisen suhteellisuusteorian vuonna 1915. Erityisen suhteellisuusteorian lähtökohta on, että valon nopeus on sekä aineen että säteilyn ylittämätön rajanopeus. Aineellinen kappale ei voi edes saavuttaa sitä. Yleinen suhteellisuusteoria taas tarkastelee painovoimaa massan aiheuttamana avaruuden kaareutumisena. Tämän ymmärtäminen edellyttää käsitteellisesti varsin vaativaa ajattelua. Paikkaa ja aikaa käsitellään tässä yhdelmänä. Ratkaisevia osia tarvittavasta matematiikasta ei edes tunnettu vielä Newtonin aikana.

Nämä teoriat eivät varsinaisesti ”kumoa” Newtonin painovoimateoriaa. Ne tarkentavat sitä, niin että voidaan selittää eräitä ilmiöitä, joissa klassinen teoria epäonnistuu. Kysymys on ilmiöistä, joita tuskin kohtaa arkielämässä. Niillä on kuitenkin suuri merkitys ääriolosuhteissa, kuten hyvin suurissa nopeuksissa tai valtavissa painovoimakentissä.

Suhteellisuusteoria teki muun ohella mahdolliseksi arvioida, mitä tapahtuu, kun tähti on käyttänyt loppuun ”polttoaineensa”. Viime vaiheessa tapahtuu romahdus, jossa tähti kutistuu ja sen aine pakkautuu pieneen tilaan. Isosta tähdestä syntyy niin sanottu musta aukko. Edes valo ei pääse siitä pois. Meidän Aurinkomme ei nykyisen käsityksen mukaan ole niin suuri. Siitä tulee niin sanottu valkoinen kääpiö. Tähän on kuitenkin aikaa vielä miljardeja vuosia.

Mustien aukkojen olemassaolo on todistettu muun muassa tähtien liiketilojen avulla. Todennäköisesti kaikkien galaksien keskuksessa on musta aukko, joka on erityisen suuri, supermassiivinen. Supermassiivisen mustan aukon massa voi vastata jopa miljardeja meidän Aurinkojamme. Vuonna 2019 saatiin muodostettua kuva erään vieraan galaksin keskuksessa olevasta mustasta aukosta. Kuva koostettiin eri puolilla Maapalloa radiotaajuuksilla tehdyistä havainnoista. Saatiin kuva, jossa valoisa osa on mustan aukon niin sanottu kertymäkiekko. Itse musta aukko näkyy keskellä olevana pimeänä alueena. Kuvan voitiin todeta olevan sellainen kuin suhteellisuusteoria oli ennustanut.

Luonnontieteellisen maailmankuvan muotoilu perustuu nykyään syvälle käyvään matematiikan soveltamiseen. Myös matematiikka on kokenut perustavanlaatuisen ajattelutavan muutoksen. Niin sanottujen epäeuklidisten geometrioiden löytäminen 1800-luvun lopulla johti matematiikan loogisen perustan tutkimiseen. Esimerkiksi Newtonin mekaniikka toimii klassisen euklidisen geometrian pohjalta, suhteellisuusteoria taas ei noudata sitä.

Nämä tutkimukset ovat vapauttaneet matematiikan ja myös luonnontieteen kuvittelemasta, että ne kertoisivat ikuisen jumalallisen Totuuden olemassaolosta. Tiede voi periaatteessa muodostaa todellisuudesta vain malleja. Kullakin mallilla on soveltuvuusalueensa, jolla se saattaa vastata havaintoja varsin hyvin. Esimerkiksi nykyinen fysiikka ei väitä kertovansa täsmällisiä totuuksia vaan tuloksia, jotka pitävät likimäärin tai todennäköisesti paikkansa. Toinen asia on, että nykyisin käytössä olevat mallit ovat erittäin hyvin perusteltuja, ja niiden korjaaminen vaatii asiantuntemusta.

Kvanttimekaniikan tultua 1900-luvulla tunnetuksi syntyi tieteenhaara, jota sanotaan astrofysiikaksi. Tämä soveltaa malleja, joilla kuvataan olosuhteita, joissa tähtien valon spektreissä havaitut ilmiöt voisivat syntyä.

Havaittiin, että monien tähtisumujen valossa esiintyi tunnettujen aineiden spektriviivoja, mutta niin, että ne olivat siirtyneet punaiseen päin. Tästä pääteltiin, että nuo kohteet kulkevat poispäin suurella nopeudella. Vasta noin 1920-luvulla ymmärrettiin, että ne ovat oman Linnunratamme kaltaisia kaukaisia galakseja. Nykyinen käsitys laajenevasta Universumista perustuu tähän.

2000-luvulle tultaessa on opittu tunnistamaan tähtien valossa esiintyvistä pienistä ”häiriöistä” merkkejä, jotka ilmaisevat, että kyseisellä tähdellä on planeettoja. Ensimmäinen tällainen planeetta löydettiin vuonna 1992. Vuonna 2019 niitä tunnettiin jo yli 4000. Osalla niistä on Maan kaltaisia ominaisuuksia ja niiden on arvioitu olevan oman tähtensä niin sanotulla elämän vyöhykkeellä. Tämä tarkoittaa, että kyseessä on niin sanottu kiviplaneetta ja sen saama säteilymäärä mahdollistaa olosuhteet, joissa vesi voi esiintyä nestemäisenä. Tuntemamme kaltainen elämä tarvitsee toki muutakin. Ainakin planeetan radan tulisi olla riittävän stabiili, jotta miljoonia vuosia vaativa elollisen luonnon kehitys ei häiriintyisi.

Henkisyys ja tiede

Henkinen maailmankuva on aina ollut lähellä aikansa tieteellistä tai muuta yleistä maailmankuvaa. Menneinä aikoina henkisyyttä ja luonnontiedettä ei edes erotettu toisistaan. Henkiset impulssit johtivat etsimään, mikä on totta materian tasolla.

Tiede kykenee kuvailemaan, miten monet ilmiöt tapahtuvat. Olemisen ja tapahtumisen syy voi kuitenkin jäädä avoimeksi. Painovoimasta ja massastakin tiedetään oikeastaan vain, että on olemassa jotain, joka käyttäytyy tietyllä tavalla. Monesti tieto siitä, miten luonto toimii, on niin kattava ja hyvin perusteltu, että sen ajatellaan ”selittävän” kyseisen ilmiön. Tässä on kuitenkin tieteellisen selittämisen raja. Voimme muodostaa hyvin toimivia teorioita, mutta olemisen alkusyy on mysteeri.

Uskonnot ja esoteeriset opit tarjoavat olemiselle omia selityksiään, mutta nekin esiintyvät muodoissa, jotka tulevat perinteisistä ja uudemmista ihmisten kokemuksista ja oivalluksista. Olemme lopulta itse vastuussa siitä, mitä hyväksymme totuudeksi.

Puhumme edelleen henkisestä kehityksestä polkuna, joka johtaa korkealle kohti Taivasmaailmaa. Ajattelemme olevamme vähäpätöisiä pilvien yllä asuvien enkelien rinnalla. Tämä toimii edelleen mielikuva- ja tunnetasolla, vaikka kuuluukin litteän Maan symbolimaailmaan.

Tiedämme tänään, että avaruuden olosuhteet eivät sovellu fyysiselle olemuksellemme. Voimme ymmärtää uudella tavalla pienuutemme. Olemme tienneet Kaikkeuden olevan iso, mutta tajusimme vasta äskettäin Universumin valtavuuden. Etsimme henkistä korkeutta. Tämän päivän tiede ei sulje pois henkisyyttä, vaan rikastuttaa sitä.

Tiede voi opettaa henkisyydelle, että vain kunnolla perusteltu tieto on tietoa. Auktoriteetin sana on vain hänen näkökulmansa. Tieteelläkin on oppinsa ja koulukuntansa. Niiden on kuitenkin sallittava avoin keskustelu. Tieteellisen käsityksen muuttaminen on mahdollista, mutta se vaatii asiantuntemusta ja erinomaisia perusteluja. Joskus vasta seuraavat sukupolvet ovat omaksuneet välttämättömiä uudistuksia. Tiede voi opettaa henkisyydelle, että meillä voi olla korkeasta todellisuudesta vain näkökulmia. Ne ovat arvokkaita, mutta eivät täydellisiä. Ei edes omamme.

Erään henkisen näkemyksen mukaan jotain voi olla olemassa vain, jos joku tai jokin on siitä tietoinen. Ainakin Paul Brunton (1898 – 1981) on esittänyt tämän ajatuksen. Kuka siis voisi olla tietoinen Universumista kaikkineen? Se itse! Tällainen tietoisuus ylittää epäilemättä tavan, jolla me olemme tietoisia. Universumin tietoisuus tulee esiin luonnon laeissa, jotka hallitsevat fyysisen tason tapahtumia. Ne ovat kuitenkin vain tuon tietoisuuden ilmentymiä. Tämä ei ole kaukana ikivanhoista esoteerisista opetuksista. Meilläkin on vastuumme: Tulemalla tietoiseksi Universumista, kehitämme Universumin tietoisuutta itsestään. Olemme soluja tuossa tietoisuuden kentässä!

(Takaisin)